Kokeilen suostuuko ajatukset ulos päästä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jos tulit lukemaan vain käsityöasioita, klikkaa muille sivuille – nyt.

 

Miksi mun elämässä on häpeää, likaa ja sotkua, kiukuttelua, saamattomuutta, masennusta. Miksi mun ystävien on joskus vaikea ymmärtää, että vaikka olen värikkäissä vaatteissa, hymyilenkin ja puhun eloisasti, voin olla sisältä ihan musta ja jähmettynyt kun tulen kotiin. Miksei kaikkein rakkaimpienkaan kanssa oleminen ole miellyttävää, vaan tahtoisin paeta ja käpertyä johonkin yksin.

 

Ei ole vastauksia, on kysymyksiä. En laita edes kysymysmerkkejä, koska tämä on tätä tasapaksuelämää.

 

Olen kiukkuinen usein. En jaksa lasten vaatimuksia. En kykene pitämään normaalia siisteyttä kotona. En kehtaa enää kutsua ketään kylään ja olen yksinäinen. En hakeudu Puolisonkaan seuraan, vaikka rakastan sitä – vähän vain laimeammin nyt, kun kaikki tunteet ovat kuin suodatettuja.

 

Mitä tästä seuraa. Millaista se arki sitten on. Pidän itseni kiireisenä osittain ulkopuolisista syistä (omia valintoja nekin yleensä on, esim lasten kouluvalinta), osittain koska en tahdo pysähtyä ja olla itseni kanssa. Sitä varmasti on (osittain) tämä lähes maaninen neulominen. Aikaisemmin oli monia muita ’kausia’, jolloin puuhailin jotain ’koko ajan’. Nyt karkaan koiran kanssa metsään pariksi tunniksi tai viivyn tietokoneella kunnes kaikki muut nukkuvat. Muun ajan neulon.

 

En ole miellyttävä vaimo, enkä äiti. Eikä varhais- tai varsinaiset teinit ole helpoimpia itsetunnolle ja voimille. Viimeksi tänään sain kuulla, että tytär (en sano kuka) mieluummin olisi puoliorpona (jäähän isä!) kuin kävelisi kahdestaan minun kanssani. Toinen toitottaa noin joka päivä vihaavansa minua. Ikään liittyvää osittain, osittain sitä, kun olen niin voimaton ja tahdon usein välimatkaa.

 

Kyllä me tehdään yhdessä juttuja ja keskustellaan, tässä tekstissä nyt kärjistän ja kerron vähän valikoiden.

 

Siivoaminen on yksi peikko joka painaa mieltä. Puoliso on ensimmäisestä diagnosoidusta (meniks toi sana oikein?) masennuksesta alkaen tehnyt melkein kaikki kotityöt. On valtava häpeä, kun kodissa joka ikinen taso (hyllyt, pöydät ja niinpoispäin) tursuu kamaa ja kampetta enkä kertakaikkiaan kykene eikä jaksa raivata. Muutaman kerran vuodessa saan itkulla ja hammastenkiristyksellä raivattua osan. En ikinä kaikkea. Kaappeja en siivoa. Ikinä. Nyt vähän helpotti, kun päätin raivata ihan pienen osan kerrallaan, häiritsevimmän. Väsyn aina ihan totaalisesti. Päivät on niin lyhyitä ja voimia niin vähän. Kun saa ruokaa kaupasta, ruuat tehtyä (tai lämmitettyä valmista, sitäkin meillä syödään eikä se hävetä ollenkaan), joskus tiskattua, pestyä sen verran pyykkiä, että suunnilleen pärjätään, ei jää ollenkaan voimia raivata ja jynssätä. Mieluummin käytän ne vähät voimat koiran kanssa touhuiluun.

 

Toinen mielialaa lyttäävä asia on ylipaino ja huono kunto. Miten musta tällainen tuli. Olin joskus todella hoikka, eikä sitä nykyään uskoisi. Tällekään en jaksa kovin aktiivisesti tehdä mitään, vaikka kausittain tekisi mieli. Sitäpaitsi kun nyt olen usein kiukkuinen, sitten vasta olenkin, jos verensokeri heittelehtii tai on alhainen. Olen oikea bitch. (Ja puoliso, joka harvoin puhuu tai pussaa, on ihana, osoittaa rakkautta juuri sopivasti: tuo ihan sanaa sanomatta voileivän, kun olen hirviö.)

 

Mulla on vahvasti sellainen olo, että perhe kyllästyy muhun kokonaan ja Puoliso vaihtaa mukavampaan muijaan. Sitä pelkään, mutta en kykene ryhdistäytymään. Siinä on ehkä kiteytettynä laiskuuden ja masennuksen ero: voimattomuus ei ’ryhdistäytymällä’ lopu. En vain kykene reippailemaan.

 

Nyt olen kyllä kohtalaisessa kunnossa, kun on lääkityskin: tunnen jotain. En ole kokonaan turta. Pystyn välillä puuhastelemaan hyvinkin ahkerasti ja voin olla työelämässä. Väsyn vain helposti ja olen alakuloinen usein. Eikä värien kirkkaus ole löytynyt. Tiedän, että kaikki mistä oikeasti ja vilpittömästi nautin on olemassa ja elämässäni on kaikki aikalailla hyvin. Silti tunnen, että kaikki on vaimennettua ja tahmeaa, haaleaa. En tahdo olla itseni kanssa.

 

Nyt pitäisi päättää, laitanko tämän tekstin blogiin. Siellä käy paljon ihmisiä, jotka tuntevat siviiliminut. Ei tuntunut hyvältä sekään livekommentti, kun kerroin muina miehinä kuulumisinani, että masennut meinaa saada minut.”Älä viitsi, et voi olla masentunut, noin ihanan keväiset vaatteetkin päällä.” Olin tekemässä itselleni tärkeää asiaa ja olin sillä hetkellä tavallista onnellisempi ja iloisempikin. Putosin muutaman pykälän, vaikka varmasti ei ollut sanojalla sellainen tarkoitus. Jos ei itse ole sairastanut masennusta, tällaisen ymmärtäminen voi olla mahdotonta.

 

Toinen mikä romahdutti olon on oikeasti ikävää: lintsausta, näpistelyä. Äitihän niitä joutuu selvittelemään. Selvitäänhän noista, onneksi on rakkaita nuo lapset, muuten heittäisin hanskat tiskiin ja myisin tivoliin mokomat. (Tämä olisi nyt sitten huumorilla sanottua, senkin tosikot. Älkää hakeko noita pois. Jos ei olisi lapsia, sairastuisin ihan varmasti vakavammin. Rupeisin vaikka alkoholistiksi, helppoa kai olisi sellainen, kun ei olisi ketään josta olla vastuussa. Tästä syystäkös se koirakin meille tuli... No ei ihan.)

 

Jos on negatiivista kommentoitavaa, niin ei tarvitse, kiitos vain, kirjoittaa ollenkaan. Ihan tarpeeksi paha olo on muutenkin.