Olin eilen kylässä. Oikeasti toisen ihmisen kotona käymässä. Tuppereilla ja ihailemassa koiravauvaa. Virkisti.

Ette usko miten syrjäytynyt olen. En käy juuri koskaan kenenkään luona enkä enää kutsu ketään meille. Meillä on niin paha sotku ja lika. Oikeasti. Surullista. Pidän ihmisistä.

Vaikutan todennäköisesti epäkohteliaalta. En pyydä ketään käymään. Tunnen huonommuudentunnetta, kun en jaksa pitää yllä normaalia siisteyttä. Pyykitkin valuvat pian portaita alas, kun eivät mahdu pyykkikorin lähellekään. Syyllistän itseäni. Masennus on sellainen tauti, johon ei oikein usko itsekään. Hetkittäin itsekin ajattelen juuri niin kuin uskon muiden minusta ajattelevan, että olen vain laiska. Väsynyt mutta laiska. Eikä se oikein ole sitäkään. Kun on mennyt jonkun rajan yli tuo sotku, sieltä ei pääse takaisin normaalille puolelle. Tuntuu täysin ylivoimaiselta. Oikeasti masentuneelle (paitsi niille jotka käyttävät siivoamista henkireikänä kuten minä käsitöitä, yleensähän jaksaa jotain) pitäisi sairasloman sijasta tai lisäksi tarjota siivooja. Meillä kun joku ammatti-ihminen (tuttua kun ei kehtaa päästää 'kurkkimaan') uurastaisi pari kahdeksantuntista päivää tosissaan, voisin toipua paremmin. Uskotteko. Ja tämän kirjoittaminen on veristä, itken sisälläni. Tunnen epäonnistuneeni ihmisenä ja naisena ja yleensä minä tahansa olentona. Eikä ole reilua, että Puoliso oltuaan 11 pitkää työpäivää putkeen reissussa joutuu palaamaan ihan järkyttävään kaaokseen, jossa sitten valittamatta tekee kotitöitä pari vuorokautta ihan hiki hatussa. On siinä parisuhde koetuksella jatkuvasti. Puoliso on ihana.

Tätä syyllisyys ja huonommuusasiaa kannan jatkuvasti kuin kiveä sydämellä. En voi olla ajattelematta, että en pysty opettamaan lapsilleni normaalia kotitaloutta, kun en kykene itse pitämään minkäänlaista rotia kotona. Silti: en ole itse tätä tautia valinnut ja se on todellinen. Nytkin kun pystyn tekemään paljon käsitöitä, olen työelämässä, vitsailen ja olen ulkoisesti 'reipas', on arjen toimiin tarttuminen ihan mahdottoman vaikeaa. Mantra: Olen sairas, en pelkästään laiska, olen sairas, en pelkästään laiska. Tiedättekö, sen uskominen on minullekin vaikeaa...

TyöTerveysTurvallisuus -lehdestä 8/2007 (sivulta 29) lainaus:

Masennus ei koskaan johdu vain yhdestä asiasta, vaan siihen on useita syitä. Sairauden voi laukaista kuormittava elämäntilanne tai tapahtuma, mutta se voi kehittyä ilman ulkoista syytäkin. Teija Honkosen mukaan masennukselle altistavia seikkoja ovat perintötekijöihin liittyvä haavoittuvuus ja tietyt persoonallisuuden piirteet, kuten taipumus kielteisiin tunnetiloihin.

Itse olen mm. tuntenut lisää syyllisyyttä ja tuskaa siitä, että sairastun, vaikka syytä ei näy. No. Ei kai sitten.

Toivon kykeneväni joskus kertomaan tästä paremmin. En taida osata. Sisällä asuu mörrimöykky, joka piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla. Eikä sitä valoa nyt näy. (Nimimerkki katkera: olen tämän työpaikan ainoa, jolla ei ole ikkunaa ulos omasta työpisteestä. Olen aulassa talon keskellä. Muuten hyvä miljöö eikä työssäkään vikaa.)