Sorry nyt kiroilu, mutta olen kurkkuani myöten täyttä tätä saamattomuutta, turtaa olemattomuuden tunnetta. Elämä menee eteenpäin, minä en.

Ne, joita ei kiinnosta tämä aihe, ja haluavat kuvia kauniista käsitöistä, kehotan siirtymään muille sivuille välittömästi. Kyllä tännekin sitä käsityöasiaa tulee sitten joskus taas. Mulla on halu pitää terveempi ja sairaampi puoleni elämässä samassa blogissa. Poistu, jos et sellaisesta tykkää. Kiii-tooos.

Tahtoisin pahan olon ulos, mutta se on tiukasti kovan kuoren alla sisälläni ja jäytää siellä. Tai sykkii kuin sydän, hiljaa, mutta varmasti. Menisi jo pois. En enää jaksa.

Olen sairastanut masennusta ennenkin. Nyt on ollut lääkkeet yhtäjaksoisesti melkein vuoden, mutta sairaslomaa ei. Vuonna 2004 olin muutaman kuukauden sairaslomalla, diagnoosi keskivaikea masennus. Nukahtamislääkkeitä tarvitsin silloin joka ilta puolen vuoden ajan, masennuslääkkeitä vähän pidempään.

Olo tuntuu pahenevan, vaikka lääkitys on päällä. Äitini joutuu ottamaan tavanomaista isomman annoksen, epäilen, että tarvitsen itsekin. En jaksa mennä lääkäriin. (Äiti muuten jäi sairaseläkkeelle jo nuorempana kuin minä nyt, mikäli oikein muistan. Ei kestänyt arkea ja työelämää. Voi nykyisin paremmin, mutta sairastaa monia tauteja kroonisesti ja syö tonneittain lääkkeitä.)

Tahdon kertoa, tunnustaa oikein, miten paha tilanne on nyt. Josko itsekin tajuaisin sen objektiivisemmin.

Syitä ja seurauksia, joskus molempia, kierteenähän nämä menevät. Merkkejä, että kaikki ei ole kohdallaan:

• koti on niin sekainen ja likainen, että siellä on kohta mahdoton olla
• en ole pessyt ikkunoita (pariin vuoteen)
• en ole pessyt mattoja (pariin vuoteen), vaikka osassa on koiran 'jälkiä' (ei niin vanhoja)
• jääkaapissa on pilaantunutta(kin) ruokaa
• en ole avannut osaa posteistani pariin kuukauteen
• laskuja on rästissä (enkä jaksa korjata asiaa, soitella perään)
• en muista peruuttaa kirjakerhojen kirjoja
• unohdin viedä Kuopuksen terveystarkastukseen (enkä jaksa korjata asiaa, soitella perään)
• unohdin ilmoittaa Kuopuksen iltapäiväkerhoon (enkä jaksa korjata asiaa, soitella perään)
• reseptilääkkeeni loppui, enkä kyennyt soittamaan uutta lääkäriaikaa pariin viikkoon
• en enää pese pyykkiä juuri koskaan
• ruuanlaitto ja kaupassakäynti on suuren ponnistuksen takana
• kukkani kuihtuvat, en muista kastella niitä
• lapsilla on äitiä ikävä (yksi reagoi välttelemällä minua kokonaan)
• unohdan sopimiani tapaamisia
• en ole kirjoittanut kirjallisia töitä jotka tarvittiin koululle
• en ole tehnyt vapaaehtoistyönä lupaamiani maksutarkkailuja
• unohdin ilmoittaa Koiran siihen näyttelyyn, johon olin jo vuosi sitten päättänyt sen viedä
• olen pariin otteeseeen ylittänyt tilini, kun en jaksa muistaa paljonko olen käyttänyt sitä
• jos muistan ottaa lääkkeen, olen kovin väsynyt ja turta
• jos en muista lääkettä, kärsin unettomuudesta ja alakulosta
• useimmat asiat eivät tunnu miltään

Se mikä vielä on hyvin, on muutamat asiat joista tunnen iloa: Koiran kanssa harrastaminen, juttelu Kuopuksen kanssa, toisinaan Puolisonkin, käsityöt. Neulominen saa aikaan tunteen, että pystyn tekemään jotain josta pidän, jotain josta syntyy jotain, kaunistakin. On jotain, jota voin vielä hallita, vaikka elämänhallinta on retuperällä. Pystyn vielä käymään töissä, tosin se vie voimat. Nautin vielä luonnosta.

Niille jotka tuntevat minut livenä, tämä voi tuntua hieman vieraalta. Olen usein reipas, vitsaileva, hymyilenkin (vielä - se loppuu jos tauti etenee, sen tiedän). Ihan tosi, pystyn siihen kun olen liikenteessä, touhuamassa, reippaana. Aloitekyky on olematon. En pääse oikein mihinkään, jos ei joku muu ole sitä järjestänyt. Tarvitsen toisten apua. Voin harrastaa, kun joku muu ehdottaa, että mennään, tule mukaan. (En aina jaksa, mutta jos ei pyydetä, en tule ollenkaan.) Kiitos ystäville lempeästä patistelusta ja muistuttamisista, aikuisten oikeasti tarvitsen niitä. Puolisokin harrastaa tätä, on nyt kovin väsynyt tekemään kaikki kotityöt yksin: "Pese sinä tämä vessan pöytä." Ja minä pesen sen. En muuta.