Uskallan neuloa hautajaishuivia taas. Olen pitänyt sen projektipussukassaan, kun olen ollut taikauskon vallassa, että joku kuolee jos neulon sitä.

Nyt tiedän että isä (heistä se isäpuoli, joka oli naimisissa äitini kanssa kun olin 4-17 v) kuolee pian. Ei sen takia, että neulon jotain, vaan siksi ettei pysty eikä jaksa elää kivun ja taudin kanssa. Tiistaina vielä juttelimme puhelimessa, ja hän oli väsynyt, mutta selkeäpuheinen. Tiesi että aikaa on vain vähän. Eilen olimme Helsingissä häntä katsomassa koko perhe, eikä hänellä ollut tietoista havaintoa kuka tuli. Istui, puhui vähän huokaillen omiaan. Oli jo poissa. Köpötteli vielä itse tuettuna vessaan, joi kahvia, mutta ei kyennyt keskustelemaan. Näkökin melkein mennyt. Kuukausi sitten hän oli lääkärissä kun oli kipuja, ja syöpä havaittiin. Noin kolme viikkoa ollut sairaalassa, pikaisesti on kunto romahtanut ja nyt se on menoa. Tiedän nyt mitä tarkoitetaan, kun sanotaan että "menehtyi äkillisen sairauden uuvuttamana". Isä tarvitsee vahvat morfiinit kyetäkseen olemaan elossa. Pikkuveli ja isän tuore (!) avovaimo istuvat vuoronperään siellä vieressä ja ystävät ja veli ja me ehdimme hyvästellä. Onneksi ei ole riitoja eikä epäselviä asioita jäänyt selvittämättä. Käsittääkseni tuossa parissa viikossa järjesteli asioitaan (myös raha-) ja ehti olla järjissään tajuten lähtevänsä pois. Suren ja ehdin sen kertoa. Itku tulee päivittäin. Toisaalta, hyvin lohdullinen tapa lähteä, ehti hyvästellä, eikä tarvinne olla "vihanneksena" pitkään. (Oletettavasti. Lääkärin arvion mukaan myös.) Lapset menettävät vaarin, minä läheisen tukihenkilön. Olisimme pitäneet hänet pitempään, ikääkin vasta 66 v. Tuollaisia kipuja ei vain voi toivoa kenenkään joutuvan kestävän pitkään. (Syöpä on ollut oireettomana ja havaitsematta jossain sisäelimissä, ja nyt on luissa ja missä lie metastaaseja, joista tämä kipu.)

Taidanpa mennä taas tirauttamaan itkut. Pysyy kyynelkanavat puhtaina.