Varoitus taasen: Niille, jotka haluaa lukea vain käsitöistä, tervetuloa joskus toiste.

Tausta ja pohdintaa. Ensimmäisen kerran mulla diagnosoitiin masennus vuonna 2004, jolloin olinkin kuukausia sairaslomalla. Suunnilleen säännöllisesti olen sen jälkeen syönyt vaivaan lääkkeitä, määriä ja laatuja vaihdellen. Itse arvioisin, että ainakin pitkien (noin 9 vuotta, loppuvuodesta 1992-loppukesä 2002) kotiäitivuosien aikana olin pahastikin masentunut, mutta en käynyt lääkärissä enkä siis saanut diagnoosia / hoitoa. Viime vuosina vaiva on ollut "tallella", ilman lääkkeitä en pärjää ja sairaslomia on ollut yksi pidempi (2008) ja useita lyhyempiä. Terapiaa ei ole koskaan tarjottu. Depsin seulaa (lyhyttä suuntaa-antavaa masennustestiä) olen tehnyt aina välillä ns. työkuntoisenakin, ja tulos on aina lievästi tai keskivaikeasti masentunut. Monta kertaa olen lääkärissä saanut itse valita otanko sairaslomaa (oireet olisivat riittäneet) vai menenkö töihin (jonne olen mennyt, koska kuormitustekijöitä usein kotona enemmän kuin töissä).

Tulin siihen tulokseen, että joskus olisi syytä paneutua syihin ja etsiä itselle uusia ajatus- ja käytösmalleja, että tilanne korjaantuisi. Tavoitteena pysyä työkuntoisena ja löytää ilo ja muutkin tunteet uudelleen. Tulla lähimmäisille mukavammaksi ihmiseksi, jotta jaksan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Toivon, että terapia auttaa.

Hakeuduin siis työterveyslääkärille, sain lähetteen psykiatrille. Pari käyntiä, runsaasti testejä, lupaus kirjoittaa B-lausunto, jotta voin terapeutin löydettyäni hakea terapiaan Kela-korvausta. Psykiatrin mielestä en ole kaksisuuntainen, kärsin vain toistuvista masennuksista. (Sitähän minäkin.) Hän arvioi, että tarvitsen ainakin 1-2 vuotta terapiaa, mieluusti voimavarakeskeistä. Heti alkuun on syytä puuttua itsekriittisyyteeni. Nyt olen pariin terapeuttiin ollut yhteydessä ja sopinut molempien luo sellaisen testiajan, koekäynnin, että miten henkilökemiat passaa yhteen jne. Ne on ensi viikolla, ja näillä terapeuteilla sattuu olemaan myös vapaata, että jos valitsen jomman kumman, saan aloittaa heti terapian. Huisia. Aloitan siis tavallaan uuden, aika kalliin, viikottaisen harrastuksen. Pää kuntoon. Pelkkä tietoisuus siitä, että asia etenee, saa mut parempaan kuntoon. En ehkä koskaan parane masennuksesta, mutta voin ehkä lieventää sitä. Saatan tarvita lääkkeitä lopun ikäni, mutta saa nähdä tarvitsenko näitä kaikkia neljää pällilääkettä ikuisesti. Oppisinpa hyväksymään itseni ja olemaan toiminnallisempi.

Kumma juttu on tietysti tämä minulle jo niin tuttu: Lääkäriaika on tulossa, tunnen itseni heti terveeksi... Siis selittelen päässäni, etten kelpaa terapiaan, olen liian terve, en olekaan masentunut, vaan olen teeskennellyt vuosikaudet ja olen oikeasti vain patalaiska ja nyt jään siitä kiinni. Tiedän ajatustasolla, että sairaus tässä puhuu, mutta tunnetasolla menen tähän pyöritykseen mukaan. Huokaus.

Muuta: Huomenna on serkun pukujuhla-häät Vaasassa. Tälläydytään ja mennään juhlimaan. (Aamulla on kampaaja.)  Hotellissa tietysti yötä. Keskilapsi jää koiranvahdiksi, muu perhe menee hienostelemaan.

Käsitöistä: Riippuu vähän milloin tulee lisää lankaa ja kuinka paljon saan autossa neulottua jne, mutta aika pian pitäisi olla valmista esiteltävää: sukat, kaulahuivi, villatakki... Voimakasta startitista on pakkoneuloosin lisäksi, siispä muutakin käsityöhössötystä tulee jahka tässä keritään.