Olo on kuin katujyrän alle jääneellä. Tää on just niinkuin masentuneen oppikirjasta: asiat on ok, ei ole mitään ylitsepääsemättömän huonosti, mutta se mikä on huonosti, kasvaa mielessä liian isoksi, tuntuu pahalta, ja joka kerta tuntuu vain pahemmalta. Tässä sitä taas valvotaan aamuyöllä pala kurkussa. Vaikka tietäis, että ei oo hätää, niin olo huononee.

Nyt se sitten on tää koirailu. Se oljenkorsi joka meinaa katkaista kamelin selän. Kuukausi sitten olin onneni kukkuloilla ton Koiran kanssa. Se on vähän terrierikipakka - kauniisti sanottuna, mutta annoin kertoa itselleni, että se on kuitenkin sellainen kuin pitää. Sitäpaitsi ihmisiähän se rakastaa, on katketa riemusta vatkatessaan häntäänsä ja pusuttelee kaikki jotka ylettää. Pennuista puhuttiin, ehkä ensi vuonna. Isäkoiraa valittiin. Näyttelyissä oli menestystä, useimmiten tuli ERI, joskus EH. Yli vuosi oli kun se ainut H oli tullut. Sertinkin sai helmikuussa. Kaunis koira! Sillä on hyvä haistelunenäkin, voisi harrastaa. Agista se tykkää, ei osaa, mutta oppii ja on nopea. Juoksukisassa viime vuoden puolella veti 80 metriä 8 sekkaan, eli sähäkkä vauhtikone. Osaa se ketullekin huudella, kaikki hienoa. Kotona se on mussukka, sylikoira, söpöliini.

Juuri joo. Nyt on ollut kuukauden sisällä pelkkää alamäkeä. Kaksi kertaa eläinlääkärissä. Silmät on muuttuneet niin, että pennutus on unohdettava, tarkkailtava Koiraa, ehkä joutuu kärsimään kivusta, hyvin mahdollisesti joudutaan leikkaamaan joskus myöhemmmin. Itketti.

Kaksi näyttelyä, joopa joo metsästellään sertiä tai edes on kivaa ja ehkä saa sitä ERI/EH -linjaa ainakin, mitä nyt on yleensä saanut. Ja kakat. Kaksi tuomaria haukkuu sen lyttyyn, antaa H:n. Kiukutti. Olin suoraan sanottuna pettynyt, vaikka tiesin ettei se ole vakavaa, ei se ole tärkeää, ei se ole kuin 'sen tuomarin sen päivän mielipide' Koirasta. Silti. Voi viipale, eikö se yht'äkkiä ole edes nätti!

Agilityssä alkoi oikeat ulkoharkat kaksi viikkoa sitten. Koira karjuu, riuhtoo, haukkuu ihan villinä. Ollaan ryhmän törkeästi huonoin pari. Ei haitannut, tuntui että kyllä tää tästä, opitaanhan me. Tuntui että kehittyy. Juuripa joo. Nyt meni sitten harkat ihan penkin alle, turhauduin, menin ihan lukkoon. Kun rupeaa menemään huonosti, harmittaa, menee huonommin, koira tylsistyy, mulla on ihan vitutusfiilis kun sahataan koko ajan huonommalla menestyksellä pientä radanpätkää. Ajattelen, että ei me osata kettu mitään ollenkaan. Mun taitamattomuudestahan siinä on kyse, ei Koira voi ymmärtää mitä sen pitäis tehdä kun en osaa näyttää. Ja karkashan se pari kertaa kierroksille. Silleen. Masensi. Paljon. Loppuharkoissa vähän saatiin tehdä paremminkin, mutta ei ollut sillai oikeesti kivaa. Saan kyllä todella kasata itteeni että jaksan mennä ens kerralla reippaasti taas. Urheilijoiden mainostama tilanteen nollaus on just sitä mitä tarvitaan.

Nyt en kaipaa yhtään tippaa sen toitottamista, että Koiran ulkomuotoon ja tekemiseen peilaa heti mun masennus. Oon semmonen itsetunnistelija ja -tutkija että tasan tiedän. Se vaan painaa syyllisyydentunteen kitkeränä alaspäin. Mua ja eläintä. Tarviin onnistumista. Tunnetta, että osaan edes jotain. Että Koirakin osaisi tai olisi jossain hyvä. Itteeni en luota, en jaksa löytää mitään hyvää, mutta Koiraan mulla on vielä (välillä) luottamusta, että Ihana, Hyvä ja Hieno se on. Mutta ei tänään. Se on räksy, se varastaa ruokaa, rikkoo kukkamaljakoita, kaivaa nurtsin pilalle, riehuu, on tyhmä kuin saapas. Rikkoo äänivallin haukkuessaan, ei voi olla koskaan missään ikinä irrallaan kun on kova lähtemään omille teilleen tai huutelemaan koirille tai jahtaamaan autoja.

Mulla ei ole 'hyvä ruoka, parempi fiilis', edes. Tunnen just taas kamalaa morkkista läskeistä ja herkutteluista, enkä voi lopettaa mässäilyä. Paradoksi, mutta ei mitenkään harvinainen masentuneelle. Töissä on tylsiä sotkujen selvittelyjä, tunnen epäonnistuneeni sielläkin. Vaikkei ne sotkut mun tekemiä ole. Kakarat käyttäytyy paskasti, otan syyllisyyttä siitäkin, olen ne huonosti kasvattanut. Kotona ahdistavat pahimmat sotkukasat taas. En jaksa huolehtia edes pyykeistä. Puolisona olen riiviö, ärtynyt, väsynyt. Eikä tilannetta todella paranna valvominen. Olen ihan kamalan väsynyt, mutta paha olo velloo, eikä uni tule. (Kello on kakskyt vaille viisi aamulla. Kirjoitan tallennukseen tekstiä, netti / vuodatus ei viitsi toimia, täytyy julkaista teksti sitten joskus, nyt vain kirjoittelen.) Kalenteri on liian täynnä. Joka päivälle on vitsi vie jotain. Agiharkat, vanhempainillat, lauluharkat, esiintymiset, lasten esiintymiset, open läksiäiset, taimimyymälä, konsertti, agikisojen talkootyöt... Mä taidan katketa. Nyt.

Tulee se. Itku.

Kiitos. Ei yhtään syyllistävää eikä näsäviisastelevaa kommenttia tähän. En tarvitse. Kieltäydyn ottamasta vastaan.

Vaikka väkisin:

Maanantaiset ilon aiheet: Vapaat vedet järvessä, sinivuokot. (Äh että on vaikeeta keksiä!) Puoliso pesi mun auton.