Heittelehtii kuin Oranssin mielialat. Viime viikolla oli mielialalääkkeitä muutama jäljellä purkin pohjalla, ja olen syönyt viimeiset pois satunnaispäivinä. Olen vähän lamassa töissä. Joudun pakottamaan itseni puuhastelemaan, tai sitten vaihtoehtoisesti saan kiljoona juttua tehtyä tunnissa. Hui mitä vuoristorataa.

Ajallisesti enemmän ja voimakkaammin pyörii mielessä miinuksia:

Koira tappeli eka kerran oikeasti. Olen valvonut unettomana parina yönä. Työ tuntuu sekavalta. Olen ollut sekaisin (normaalin viikonpäiväsekoilun lisäksi) kuukausista ja kerran jopa vuosiluvusta. Lapset ottaa pattiin. Puoliso on tylsä. Käsitöissäkin jotain rumaa ja epäonnistumista joka kerta. Inhoan läskejäni mutta en voi olla syömättä herkkuja. Päätä särkee harva se päivä. Autosta hajosi taas jotain (puhallin pöhisee itsekseen ihan täysillä koko ajon ajan). Läppäri hukkaa verkon, ei voi käyttää nettiä sillä koneella. Likaisen pyykin määrä musertaa ihan muruiksi.

Plussaa kehiin vaikka hampaat irvessä, hetkittäin se on helppoakin:

Pitkän etsinnän jälkeen olen yks'kaks yllättäen pääsemässä kahteenkin agilityharjoitusryhmään Koiran kanssa. Metsässä on ollut ihanaa koira+ihmisseurassa. Kuopus on ollut mukavan itsenäinen ja olen innostunut välillä auttelemaan hänen jutuissaan. Esikoinen ilahduttaa koulumenestyksellään. Keskilapsi on toisinaan harvinaisen avoin, jutteleekin. Ulkona on lunta. Puoliso on jaksanut mun kiukutteluja. Koira on ruvennut sylikoiraksi kotona. Koira on edelleen innostunut agilityn tekemisestä vaikkei mitään osaakaan. Koira osasi taas leikkiä metsässä, kun oli pentukaveri mukana. Tappelussa ei tullut reikiä eikä se ollut varsinaisesti kummankaan koiran 'syy' vaan oli ylikierrosten ja pienen mustasukkaisuuden (?) seurausta. Olen pystynyt käymään töissä, enkä ole epätoivoisesti jäänyt tehtävissä jälkeen, vähän vain. On ystäviä. Pystyin siivoamaan vähän viikonloppuna ja kotona on alakerrassa ihan siedettävää. Kuopus ja Esikoinen raivasi omat huoneensa oikein kivoiksi. Ketjusilmukkaoviverho on viritelty, vaikkei ihan valmis olekaan. Esikoinen oikeasti tykkäsi mun neuleista ja odottaa nallesukkiaan. Pääsin kiinalaiseen, kun Esikoinen synttärisankarina valitsi niin. Saan valtavia tekemiskohtauksia (se taannoinen siivous oli mulle iso vaikka ulkoisesti pieni, nallesukkien aloitusprojektikin oli vauhdikas, jne töissä sähellettyjä juttuja) - olkoonkin että taitaa olla tän taudin maanista puolta, mutta jotenkin itselle mukavaa saada aikaan ja innostua.

Kattokaa: Paljon löysin kivaa, ja jään miettimään lisää. Silti tuntuu, että voi olla pakko hakea vielä ne lääkkeet. Masentavaa olla masentuva. En hae. Vielä ainakaan.