Sain vihdoin tunnustettua itselleni, että ei tämä masennus ainakaan parene, kun kulutan kaikki voimani työssä käymiseen. Soitin lääkäriajan. Kynnystä saada lekuriaika hommattua lisää huomattavasti aivan idiootti järjestelmä: mun on soitettava työnantajalle (olen vuokratyöläinen, soitan siis vuokraajalle), että varaisivat ajan työterveyteen. Emme saa itse varata aikoja. Tästä (ja muistakin, okei) syystä jäi viimeksi ne lääkkeetkin uusimatta ajoissa. Nytkin olen koko viikon tehnyt päätöstä soittaa. Soitin noin yhdeksältä. Sain lääkärin vasta maanantaiksi! (Pitäisikö nyt soittaa ja pyytää sitten hoitajalle ensi hätään?) Mulla on pala kurkussa, rintaa painaa, kotona on tiskiä vuoren verran ja pyykit leviää kohta kynnyksen yli. Ei sillä että kotityövuoret olisivat tärkeitä tai mikään oikea masennusmittari, mutta jotain se kertoo kun en pysty ryhtymään. En vaikka tiskit ainakin häiritsee kovin. Työntekokin on hitaalla, mutta teen vielä. Unohtelen asioita. Hukkasin lompakon (löytyi kauppakassista) ja unohdan olenko syönyt. Aamulla seisoin ihan tyhmänä vessassa ja tuijotin vihreää ja oranssia hammasharjaa: kumpi on minun? (Ei olleet uusia edes.) Hommat leviää. Ei hyvä. Ei.

Päätä särkee jo kolmantena päivänä tällä viikolla. Kovasti on sitäkin vaivaa blogistaniassa, josko kyllä masennustakin. Ihan olen seis. Odotan, että joku ulkopuolinen tulisi ja pelastaisi, vaikka itseen pitäisi elämässä turvata. Ei vain ole 'ketään kotona'. Puoliso parka. Aika paineet asetan. Rupean lapseksi, vaikka niitäkin talossa olisi. Ei ole minusta kumppaniksi. Kiviriippa. Huoh. Huono, huono päivä. (Itkettää. Töissä.)

Ps. Esikoinen on aika epeli piirtämään.