Masennuksen sairastaneelle ja siihen taipuvaiselle en kyllä yhtään suosittele epävarmoja tai epätyydyttäviä työtilanteita. Työnhaku ei sovi meille! Kerta toisensa jälkeen sitä lähettää hakemuksia ja aina pettyy. Välillä ei ole niin väliksikään, mutta toisinaan, kun on jo lähempänä saada työtä, eli pääsee haastattelukierrokselle asti, rupeaa kuitenkin suunnittelemaan ja haaveilemaan: entä jos... Ja kun sitten tulee se päivä, että saa kuulla olevansa 'hyvä kakkonen' tai muuten vaan ei kelvannut, niin paska fiilishän siitä tulee. Varmasti. Miettii ja miettii, että minkälaisen ne sitten huoli. Millainen olisi pitänyt olla? Mikähän vaakakupin kallisti itsestä pois? Kuitenkin kaikissa töissä joissa olen ollut, olen saanut hyvää palautetta. Ollut pidetty tai ainakin tehnyt työni riittävän hyvin. Missä mättää? (Toisaalta voisin huomauttaa, että aina kun olen kysynyt monestako hakijasta valitsivat, on luvut olleet huimia: 120 - 500 hakijaa. Onhan se jo aika hyvin, että pääsee niiden joukkoon, jotka haastatellaan.)

En ole varma mitä haluan 'isona' (kaksmetrisenä ja satakiloisena vai, ikäähän on jo reippaasti) tehdä! Myyntityöstä ja asiakaspalvelusta on kokemusta - ikävääkin. Siellä pakko-valehdella-asiakkaille-kova-tavoite-ja-tavoitepalkka -puhelinmyyntityössä paloin niin karrelle, että en voisi enää koskaan kuvitella itseäni sellaiseen. Jaksoin yli kaksi vuotta, josta noin puolet ajasta kipuilin, myin huonommin ja huonommin kunnes sairastuin. Sairasloman jälkeen kun en saanut siirtoa samassa talossa muihin tehtäviin, otin loparit ja karenssia. Taloudellisesti kökköä ja tuntuu lapsiperheessä, mutta en kadu!

Sittemmin olen heittäytynyt konttorirotaksi paimentamaan insinyörejä. Viihdyn oikein hyvin. Olen ollut samassa työssä jo kaksi vuotta, mutta vikana on talousasiat: työ on kolmena päivänä viikossa ja palkka siis naurettavan pieni. Olen hakenut täysiaikaista työtä koko ajan. Ilta-aikaan ehdin opiskelemaankin: sihteerin ammattitutkinto on saavutus sekin, kun on vähän tuota muuta puuhaakin (kolme kakaraa, mies, koiranpentu, lasten ja omat harrastukset ja sen sellaista).

Eilen olin kiinnostavan tuntuisessa paikassa viimeisessä haastattelussa. Vuokrafirman kautta haetaan. Olen ollut jo siellä haastattelussa, kielitestissä ja sitten tuolla asiakkalla. Varovaisen optimistinen tunnelma, mutta kuten vuodatuksen alkupuolelta voi aavistaa, pelottaakin. Positiivisella fiiliksellä tulin sieltä haastattelusta. Tapaamani henkilö oli reipas ja mukava, työtehtävät tuntuivat passeleilta ja itsenäisiltä. Fiilistelin itseni siitä autokauppaan. Olenhan kiroillut jo pitkään tarvitsevani oman auton, kun lapsia kuskataan edestakas ja omiakin harrastuksia olisi. Koiran kanssa pitäisi päästä liikkumaan ja kaikenlaista. Työmatkat on pirulliset joskus bussilla ja vien Kuopusta vielä aamuisin eskariin. Uusi työ olisi Pirkkalassa, ja sinne on ihan mahdottomat bussimatkat meiltä, mutta omalla kaaralla siellä on varttitunnissa. Ilmoitin kotona, että vaikka koko palkanlisäys menisi siihen, ostan jonkun romun jos sen duunin saan! Sitäpaitsi voisin ostaa ihan kohtuullisen auton ja silti luultavasti rahaa jäisi enemmän. (Arkivapaat vain menisi. Kivoja nekin on...)

Lupasivat ilmoitella perjantain tai maanantain aikana. Soi jo, puhelin!!