Jotenkin niinkuin hävettää. Olin eilen paljon ulkona Koiran kanssa. Se ei hävetä. Pisin ja antoisin lenkki oli ystävän ja ystäväkoiran kanssa pitkin Hervannan metsää. Rillit menivät huuruun jossain puolivälissä kolmen tunnin rämpimistä. Laitoin ne nerokkaasti takin taskuun. Hah. Samalla reissulla kun räpeltää taskuistaan kameraa ja koiranherkkuja ja nenäliinoja niin Mr. Murphy hyökkää varmasti. Kotimatkalla huomasin ettei laseja enää olekaan taskussa. Tässä kohdalla hävetti. Ne on mun ainoat näkimet. Ei ole varalaseja.

Aikuisten ei pitäisi hukata tavaroitaan! Mä hukkaan. Vaikka sitten pudotan mättähälle eli loskaiseen hankeen metsässä.

Onneksi näen tehdä töitä ja ajaa autoa jne ilman laseja. Lasit on siksi, kun mulla on eripariset silmät. Mulla oli lapsena laiska silmä, joka hoidettiin huonosti. Nyt on heikompi näkö siinä oikeassa silmässä, mutta silläkin just näkisi ehkä. Vasen on priima. Seurauksena on näköä tasoittavaa jatkuvaa zoomausta ja siristelyä. Eli suomeksi sanottuna päänsärkyä ilman rillejä. Pyh ja pah.

Lasit mulla on ollut vasta pari vuotta. Ilmankin siis selviän kai. Täytyy ottaa selvää kotivakuutuksesta, saanko korvausta jos ei laseja löydy (eikä varmaan löydykään, vaikka kaverit lupaili menevänsä tänä aamuna uudelleen samaan paikkaan). Eilen oli liian kiire työhaastatteluun (!) että olisin edes miettinyt takaisin lähtemistä. Ja illallahan on järkyttävän pimeää täällä pohjoisessa ja kylmässä ja toisinaan tympeässä maassa. Tänään menee koko valoisa aika työpaikalla.

Siitä työnhakukuviosta varmaan toinen kirjoitus sitten kun ehdin. Täytyy ahkeroida ensin.